Harvinaista herkkua

Tänään oon ollut ihanasti harvinaisen luovalla tuulella. Kaikki pikkuruinen taiteellinen väkertäminen on jäänyt ihan liian suuresti pois mun elämästä viime vuosina. Nyt otan sen takaisin.

 Ja nyt esittelen teille, ihanat lukijani, päivän satoa:

Ensimmäistä luovuutta: Eräänä päivänä olimme ihanan Pietarin ja loistavan Teklan kanssa kävelyllä. Löysimme matkalla sävähdyttävän seinän ja päätimme pitää kuvaussession.

Toisenlaista luovuutta: Oon koko kevään ja kesän panostanut uusien biisien tekemiseen. Niitä olen soitellut monissa tilaisuuksissa, mutta en ole saanut ainuttakaan napatuksi nauhalle. Nyt sen tein. Raakoja ovat, mutta nauhallisia!

Tässä he ovat, olkaa hyvät:


Tuolta voitte kuunnella biisit:
http://soundcloud.com/liina-3/sets/liina

Rakkaus on Nuppuisaa

Tunnen olevani todella onnekas. 

Sain kesäksi upean työpaikan, jossa viihdyn ja rakastan työskennellä.

Siellä tutustun vakiasiakkaisiin, nepalilaisiin, järjestän tapahtumia ja olla osa upean positiivista yhteisöä:

Nuppua.

P.S http://nuppu.fi/

Kokoo koko kokko!

Tässä on tarina mun juhannuksesta.

Olipa kerran Liina, joka matkusti kivisestä Helsingistä metsän keskelle Naantaliin viettämään juhannusta. Mukaansa hän otti saksalaisen Philippin. Yhdessä he, Iida, Linda ja Liinan perhe söivät juhannus aterian makkaroineen ja oluineen. Tuuli ympärillä taukosi ja hyttyset imemään lenteli.

Siitä sitten Huvikummun pihalta lähtivät iloiset kaverukset; Liina, Iida, Philippja Linda ajelmaan kohti Nauvoa. Matka tietysti kuului aloittaa ilman kartanlukua ja pakollinen eksyminen oli koettava.
Näiden viisaiden tempausten jälkeen, he saapuivat vihdoin Paraisille ja sieltä Nauvon lautalle.

Ennen Nauvoa he pistäytyivät pienessä kyllässä tanssimassa juhannus-salon ympärillä, puskapissalla ja kokoamassa saunavihdan.

  

Nauvon ranta oli pettymys. Se oli kuin Onnella, mutta ulkona. Juhlajoukkio päätti etsiä uuden ja permman paikan viettää juhannusta. Ja siitä lähtikin suuri seikkailu kohti parempaa juhannusta!

Ajeltuaan n. tunnin he löysivät hylätyn kaatopaikan. Se ei ollut se oikea paikka juhannuksen vietolle, mutta sieltä pöllittin kasa polttopuita takakonttiin mahdollista kokkoa varten. Toisen tunnin ja monen peuran jälkeen, kaverukset klysivät pienen mökkitien, joka johti aurinkoa kohti. Sieltä tienpäästä he löysivät laiturin, joka ei selvästi ollut kenenkään yksityinen tai ainakaan sillähetkellä yksityisten käytössä.

Täydellistä.

Aurinko, meri, saaristo ja hyttyset. Täydellinen juhannus oli löydetty. Kokko oli kuitenkin liian riski poltettavaksi naapurin terassilla kyttäävien silmäparien takia. 

Kotimatka alkoi neljän tienoilla ja pienoiset junioirit nukahtivatkin auton lämpimään hurinaan heti. Iida ajoi urheasti koko kotimatkan valoista tietä pitkin Liina seuranaan. Seuralaisen silmät kuitenkin sulkeutuivat jo ennen Turkua.... ihana ja kaunis juhannus mielessä.

Satua seiniin!

Tässä on blogi, joka on pienenpieni mainos mun maalamista seinistä!

Jos on tuttavia taikka kavereita, jotka on maalauksen tarpeessa, niin vilauttakaapas tuota sivustoa heille!

Ai, näin se menee.

Mua väsyttää ihan mielettömästi. Tänään oli Taideakatemian toisen vaiheen kokeet. Aikaisemmassa kirjottelussani sanoin, että en osannut tehä kaikkea niin tosissani. No täällä sitä kirjotellaan, kotiläksyä huomisiin kokeisiin. Pääsin siis kolmanteen ja vimppaan vaiheeseen.

Oon tyytyväinen ja väsynyt. Nyt kun oon viettäny tuolla enemmän aikaa, niin uskon että sieltä sais todella hyvän koulutuksen tolle alalle. Huommenna pyrin tekemään kaikki täysillä, että voin odottaa ylpeänä heinäkuuta.

Heinäkuussa saakin nähdä mihin jalat mut kuljettaa. Metropolia... Turun taideakatemia... vaiko maailma?
Hauskaa elää jännityksessä.

P.S
Nämä kaverit nappasin mukaan Metropolian kokeista, myös vimpasta vaiheesta. Nyt ne on täällä Naantalissa mun vieraana ja huhpsista vaan, Turussa ollaan kaikki taas vimpassa vaiheessa.

Where I used to live.

Naantalissa. Istun lapsuudenkotini keittiössä ja mulla on koko tämä viikko aikaa täällä. Tuli nostalginen olo kun näin auton ikkunasta Turun tutut kadut ja rakennukset. Mieleeni muistui totuus: en asu enään täällä. Nyt tämä on paikka, jossa käyn vain vierailulla. Pakoilemassa ja lomailemassa.

Tänään oli Turun pääsykokeet ja tuntui että en osannut tehdä kaikkea tosissani. Haluaisin siihen kouluun, mutta sydän vetää pois Turusta. Metropolia tuntui enemmän oikealta.

Istun keittiön pöydän ääressä ja kuntelen Gotyeta. Tuo biisi on mun lähiaikoijen Helsinki kappale. Siitä tulee mieleen ihminen, olut, aurinko ja Alppila.

Nyt suljen silmät ja unohdan sen elämän hetkeksi. Sitten kun olen valmis niin menen takasin ja kuuntelen uutta musiikkia.

Nainen jonka kaikki tuntee, mutta joka jäi varjoihin.

Oon nähny Marie Antoinette-elokuvan monta kertaa. Nyt näin sen taas ja jäin miettimään, mikä tarinan pointti oikeastaan olikaan. Luin Antoinetten historian läpi wikistä ja googlasin myös elokuvan. Oli ihana huomata että elokuvasn pointti ei ollutkaan tuoda esiin historian traagisia tapahtumia, vaan enemmänkin tuoda esille sen ajan hovi-elämää ja näkökulmaa itse Antoinetin silmien kautta. Elokuva on ihan loistava tyylillisesti. Se miten musiikki, värit, pikasesti välähtävät converset näkyvät, on loistavan poikkeavaa historiallisita ja välillä aika raskaista leffoista. Se tosiaan sai mut kiinnostumaan Antoinettin elämästä ja oon ilonen että elokuva loppu just siihen ku se mielestäni kuuluukin loppua.

Aina kaiken ei tarvi olla synkkää ja realistista. Pinkki naivius on piristävää.

Kohti Nuppua!

Tänään meen juttelemaan uuteen kesätyöpaikkaan. Ekassa tapaamisessa unohdin kysyä mm. palkasta, työajoista, vapaatoiveista ja työsopimuksesta. Ups. Hehkuin silloin vain paikan ihanaa tunnelmaa, porukkaa ja sitä, että sain kesätöitä noin upeasta ravintolasta!

Päälle laitoin Nupun keltaisen mekon ja äitiltä saamani Kalevala-korun.

Illaksi suuntaan koululle. Siellä on yhen esityksen Ensi-ilta, jossa on mun ohjaama kohtaus. Jännittää. Se on komedia ja tietysti mun mielestä hauska, mutta nauraakohan yleisö...?

Dancing like an animal

Ens viikolla on teakin pääsykokeet. Hauskaa että tänään tajusin sen. Onneks oon harjotellu kaikki tehtävät jo niin että tiiän ainaki mitä teen. Nyt on vaan saatava varmuus. Odotan niitä, mut ootan myös innolla mitä tulee tapahtumaan seuraavan kuukauden aikana, seuraavan viiden kuukauden tai vuoden aikana.

Mutta aah. Meillä oli eilen akrobatiaa. Rakastan sitä. Opin tekemään neljä erillaista kuperkeikkaa ja molemmilla käsillä kaks kärrynpyörää. Uuh jeah. Nyt on hartiat ja niska paskana, mut olo on ihana.

Mä olin toi ylin.

Kunnas ja Turtonen

Ulkomaat vs. Helsinki!

Heiheihei!

Viime viikonloopuna oli pääsiäinen ja mä tein yhen elämäni isoimmista yllätyksistä! Mä, Emma ja Pietari ostettiin liput Geneveen, mutta ei kerrottu siitä siellä asuvalle ihanalle Hämyrille! Se oli hienon hieno viikonloppu ja siellä tajusin kuinka paljon mä kaipaan seikkailuja. Ulkomaat ja maailma vaan kutsuu mua kaikella tavalla. Siellä mä tuntustun aina ihan parhaimpiin tyyppeihin ja sit yhtäkkiä tuleekin päivä kun tyhmä finnair vie mut tyhmään suomeen.
Kun matkustaa, tuntuu et todellaki toteuttaa sitä klisheistä carpe diemiä. Sillo tarttuu jokaiseen hetkee ja tuntee oikeesti olevansa elossa. Mun lempi paikoiks vois sanoo lentokenttiä ja juna-asemia, joten se kertoo jo paljon. Mä rakastan jatkuvaa liikettä ja sitä et voi tutkia aina jotain uutta. Mä myös rakastan epämukavuusalueen ylittämistä ja se todellakin toteutuu maassa jonka kieltä ja kulttuuria ei tunne yhtään. Tottakai siellä tulee ikävä ja välillä ahdistaa, mut toisaalta mikään ei voita sitä tunnetta kun on tuntemattomassa paikassa, tuntemattomien ihmisten kanssa, mut se kaikki tuntuu vaan niin oikeelta ja tunnet ittes uskomattoman onnelliseks.

Mutta,


mä oon aina jotenki rakastanu myös Helsinkiä ja täällä asuminen on mun unelmien täyttymys. Nyt kun melkeen vuoden oon täällä pyöriny, mä oon oppinu rakastaa tätä kaupunkia. Täällä on jatkuvatsi kaikkea uutta tutkittavaa. Täälläkin on tuntemattomia paikkoja ja tuntemattomia ihmisiä. Mulla on ihana koti ja ympärille on alkanu kerääntymään rypäs ihania ihmisiä. Mä haluan olla näyttelijä. Tuolla koulussa mä oon vaan todella onnellinen kun saa opiskella sitä mitä haluaa. Mä haluan päästä teakkiin ja mä haluan näytellä ammatikseni.

Oon siis kahden asian risteyksessä ja en tiiä kumpi suunta on oikee. Kaikki päätökset lähtee jo mm. ens kesästä. Sain idean mennä kesäks Ranskaan, jos vaan asiat kämpän kanssa järjestyy, mutta toisalta haluun jäädä Helsinkiin ja työskennellä jossain ja tienata enemmän rajaa, jolla voin mennä loppukesästä Ranskaan. Onko siis oikein lähteä Rankaa ja varmaan löytää sieltä uusia teitä vai jäädä tänne ja rakentaa elämää Helsinkiin.

Shit ku ei tiiä. Kyl kaikki järjestyy sit niin ku järjestyy...

Rakkaat lukijat! Saanko esitellä: RIPA!

Kyllä nyt vaan  täytyy todeta, että meidän pääopettaja on välillä täys dille. Tuntuu et ei se edes halua opettaa meitä. Se haluaa toteuttaa jotain kaukaista haavetta, johon sille ei koskaan riittäny lahkeita. Ripa päätti perustaa teatterilinja Graniin, jossa se saa olla itsevaltijaana ja tehdä mitä se haluaa. Mut ei se vaan niin toimi. Jos ei oo koulutusta koko touhuun niin se kyl näkyy ja tuntuu. On ikävää kyseenalaistaa opettajan ammattitaito, mutta ton kanssa en voi muutakaan. Sillä on teatteritutkijan paperit. Ei siis opettajan, näyttelijän tai ohajaajan. Se on vähitellen elämänsä aikana rakentanut ympärilleen imperiumia, joka nyt sit pääty olemaan opiston teatterilija. Hyvä Ripa!
(Onneks meillä on melkeinpä 90%prosenttia vierailevia opettajia. Muuten tä koulu ei kyllä olis yli kahden tonnin arvonen. Jo teakin opettajat yhdessä on sen hinnan arvosia.)

Meillä on viikon päästä ensi-ilta. Tämä expressionistinen mestarariteos valmistuu kyllä, mutta en tiedä yhtään miten yleisö siihen suhtautuu. Katsojien keskellä voi vallita sekavia tunteiteita, kuten pitäisikö nauraa, itekä vai miettiä symbolien merkityksiä. Siinä on niiiin paljon teksitiä ja ei yhtään aikaan. Meitä ohjastetaan kiiruhtamaan vuorosanojen kanssa, jotta näytelmästä tulisi lyhyempi....

Ripalta oon kyllä oppinu nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Tollasten ihmisten kanssa on pakko oppia työskentelemään. Joskus sota ei auta itsevaltiasta vastaan. Jos se kukistetaan, se nousee uudestaan ja perustaa uuden teatterilinjan Graniin. Ripa on ja tulee olemaan itsepintainen pikku takiainen aina ja ikuisesti.

Ugh.

P.s Ripa on suunnaton Madonna, Euroviisu ja Lady Gaga fani. (Meidän antiikkiin sijoittuvan 1950-luvulla kirjoitetun näytelmän teema on Lady Gaga. Hyvä Ripa!)

Ruttuvaari on mun idoooli.

Metrophooliaan:

TEHTÄVÄ 2:

MINÄ JA MAAILMA Etsi artikkeli tai teksti, jossa sinua kiinnostava henkilö esittää näkemyksiään maailmasta. Valitse A tai B.

A. Kirjoita sen pohjalta dialogi itsesi ja tämän henkilön välille. B. Kirjoita artikkelissa olevan teeman pohjalta kokonaisuus, joka sisältää 1 - 3 draamallista kohtausta.

Valitisin A tehtävän. Otin tekstipätkäks Muumilaakson marraskuusta esimmäisen Ruutuvaarista kertovan kappaleen. 

Liina: Anteeksi herra, mutta saisinko liittyä seuraanne?

Ruttuvaari: Toki! Tämä nuotio on kaikille läpöä kaipaaville.

Liina: Kiitoksia! Kauniiseen paikkaan olette nuotion pystyttänyt, nämä metsät voivat olla yksinäisiä ilman pientä valoa. Oletteko tekin matkustavainen?

Ruttuvaari: Matkantekijä olen ollut jo yli vuosisadan, mutta matkani aloitin vasta eilen. Kaukana vanhalla lahdella kukaan ei vielä tiedä, että karkasin, vasta sunnuntaina he sen huomaavat. Tänään onkin sunnuntai...hmm.. tai sitten se onkin vasta ensi viikolla....

Liina: Sunnuntai taisi olla kaksi päivää sitten. Eivätkö he, siis ne lahden asukkaat, jää kaipaamaan teitä?

Ruttuvaari: He pitävät aina salaa kemuja, tuskin ovat siis huolissaan, missä yksi ukkoruttana luuraa. He tulivat sunnuntaisin ja pitivät kovaa älämölöä, kun luulivat etten kuule. En ole kuuro!

Liina: Niin, hienotunteisuus on katoava luonnonvara... Voi apua, unohdin esittäytyä! Minun nimeni on Liina. Kuka te olette?

Ruttuvaari: Totta... kukas minä sitten olinkaan..? En muista teidän nimeänne. Oih, sehän on surullista, mutta välillä on vain mukavaa unohtaa... Noin, nyt keksin! Tänäänhän minä olen Ruttuvaari!

Liina: Mukava tavata herra Ruttuvaari! Minne päin olette matkustamassa?

Ruttuvaari: Tuuli on ujeltanut tai unissani olen sen nähnyt; vihreän kauniin laakson. Siellä aamun sarastaessa kaikki vieläkin toisiaan rakastaa, vasta silloin viimeiset tanssit tanssitaan ja laulut lauletaan. Siellä kukaan ei kerro kuka pitää olla, millainen taikka minkämoinen. Siellä saa olla rauhassa, mutta silti kertoa ajallaan mikä on tänään vointi ja särkeekö jalkoihin. Siellä on puliseva puro keskellä laaksoa. Se on sellainen valloittavan liplattavainen, joka jatkuvasti juoksee eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin...

Liina: Samaan paikkaan on siis matka meillä molemmilla! Pienenä kuulin satuja tästä kyseisestä laaksosta ja unelmoin, että pääsisin joskus sen näkemään. Kaiken saman olen myös kuullut, mitä te juuri kerroitte. Minua houkuttelee nähdä paikka, jossa vallitsee positiivisuus; ei tarvitse stressata turhasta, suuttua turhasta tai olla yhtään mitään mitä ei tarvitse olla.

Ruttuvaari: Millaisesta paikasta sinä sitten olet tänne möngertänyt?

Liina: Voih, melko kovasta. Siellä ympärillä vaanii jatkuvasti kolme sanaa; ”stressi”, ”vittu” ja ”ei”. Liian moni on seisahtanut jäädäkseen ja lähtenyt kadotakseen.

Ruttuvaari: Minä lähdin nähdäkseni ja muistaakseni jälleen.

Liina: Minäkin lähdin nähdäkseni, sen jälkeen jatkaa matkaa nähdäkseni enemmän ja myöhemmin katsoa minne nenänpää vie. Silloin tällöin ja lopulta palaan sinne mistä tulin, sillä sitä paikka en halua koskaan unohtaa. Siellä luuraa se lapsena saatu lämpö, joka takaa tämänkin matkan askelten keveyden.

Ruttuvaari: Niiinh... näköjään huomaa eläneensä yhden ykkösen ja kahden nollan verran, kun ei enää muista tuota alkulämpöä. Kai se niissä kailottavissa sunnuntaikävijöissä joskus tuikkii, mutta hyvin heikosti. Huoh, hyvin heikosti. Eivät ne oikeasti välitä vastauksesta, kun kysyvät ”Miten voit?” Sitten jatkavatkin jo seuraavalla kysymyksellä ennen kuin olen edes ehtinyt aloittaa pohtimaan vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Sitten kiiruhtavatkin jo salajuhliinsa....

Liina: Onko mahdollista, että se onkin syy miksi kaipaatte laaksoon? Ehkä etsittekin hieman lämpöä?

Ruttuvaari: Pyh! Lämpöä saa tästä nuotioista, ei muista kaltaisistamme höppänistä!

Liina: Kokositte itse itsellenne turvan, niin kai jokaisen tälläisessä metsässä kuuluisi tehdä...

Ruttuvaari: Otappas tyttö hyväkäs tästä hieman mukaan otaamaani matkaevästä. Pieni simaus konjakkia unen päälle! Sitten levolle mättään äärelle. Huomenna jatkamme matkaa kohti laaksoa, kohti pulipuli puroja, kekkereitä, ystäviä ja uusia unelmia... zzz

Voihan pojat, pian Taikissa ovat!

Tehtävä 1. Minä ryhmän jäsenenä

Suunnittele ja toteuta valokuvaten ryhmäkuva, jossa olet itse mukana.

Arviointiperusteet

Kertovuus ja sommittelu.

Tehtävä 2. Todella kaunista!

Toteuta yksi (1) valokuva annetun otsikon mukaan. Valitse aiheeseen sopiva kuvaustyyli.

Arviointiperusteet

Visuaalisuus, sommittelu ja valon hallinta.

Tehtävä 3. Minun metsäni

Tee kolmen (3) kuvan valokuvasarja, joka kertoo sinun ja metsän välisestä suhteesta.

Arviointiperusteet

Sisällön vahvuus, tunnelma ja valon hallinta.

1)

2)

3)

Tehtävä 4. Kuvakansio

Tee viiden (5) valokuvan kokonaisuus, jolla esittelet itseäsi valokuvaajana.

Arviointiperusteet

Visuaalisuus ja sisällön vahvuus.

Meanwhile in Finland

Kaiken kiireen keskellä on täydellistä mennä Elielinaukiolle, katsoa kaverin tanssia mustalaisbändin säestäessä ja räpsiä kuvia nauraen. Kuvan otsikoksi on annettu "Todella Kaunista". Pitkän pohdiskelun jälkeen tajusin, että kauniita hetkiä ovat juuri ne jotka tuovat pläjäyksen väriä harmauden keskelle. Koska itse kuvan ottaminen oli tälläinen ilonpilkahdus, niin toivon sen myös välittyvän kuvasta. 

Vielä on hieman ennakoita jäljellä, mutta hyvää vauhtia ne on valmistumassa. Kun valokuvauksen tehtävät on valmiita lupaan kautta kiven ja kannon laittaa ne tänne. 

50's rich lady and glamour.

Puun voimakas tuoksu, auringon säteet jotka heijastuvat hopeista pinnoista, kopisevat korot, sekä ihmisitä ja takeista nouseva voimakas Chanel No 5:n tuoksu.
Ihmiset saapuvat aulaan käsi kädessä rakkaansa kanssa ja alkavan nykiä nahkaisia hansikkaitaan pois pehmeistä käsistään. Seison puku päällä tiskin takana ja toivotan tulijat hymyn kera tervetulleiksi ravintolaan. Kysyn varauksen nimen ja pyydän takit, jotta voin laittaa ne puisille henkareille riippumaan. Hovimestari saapuu ja vie glamouria hehkuvat asiakkaat terrassille katetun pöydän ääreen. Alkushamppanjat tuodaan hoipeisilla tarjottimilla ja ruuat kärryillä, josta ne ilmestyvät hopeisten kupujen alta.

Seison aulassa, avaan vessojen ja hissejen ovet asikkaille, kuintenkin olen näkymätön. Naistenhuonetta siistiessäni mietin millaista olisi olla se joka tulee aulaan turkiksissa ja timanttikorujen peittämänä, pukuunpukeutuneen miehen käsikynkässä. Ympärilleni olisi palkattu palvelusväkeä siistimään matot jalkojeni alta, pukeutuisin aina hienoimpiin nahkoihin ja saisin polttaa Vogueni holkista ilman naamiaisasua.
Glamour on asia, jota monet eivät saa kokea elämänsä aikana. Elokuvissa 50-luvun naiset ovat niin kauniita puvuissaan ja timanteissaa, että he ovat kuin katseltavia esineitä. Pidemmänpäälle ihmiset eivät näe kuin sen kuoren joka on rahalla ostettu ja korjattu. Joskus kun olin pieni äitini kuului näihin 90-luvun ladyihin, jotka viikonloppuisin huristivat porchella ravintolaan aterioimaan hienoimmissaan kohtalotovereidensa kanssa. Kuitenkin nyt 15-vuoden jälkeen ajat ovat muuttuneet ja äiti ei enään kuulu palvelemaani väkeen. Ja hänelle se on vapautus. Saa olla oma persoonansa, juuri sellainen kuin tekee mieli olla.

 
  Palaan tiskini ääreen ja korjaan jakkuani peilin edessä. Tämähän on minulle jo unelmien ammatti, saan näytellä puku päällä jotain sellaista mitä en todellakaan ole. Hauskaa. Nautin siitä, nautin jotakaisesta hopeatarjottimesta ja hajuveden tuulahduksesta. Mutta en haluaisi tälläistä elämää.
  Glamourhan on vaan sitä että ihminen tuntee itsensä tärkeäksi.  Jotkut ihmiset ostavat rahalla oman arvokkuutensa ja esimerkiksi Golf Clubeilla se tapahtuu porukalla, koska paikalle ei sallita meitä joilla ei ole varaa edes golf-palloon. Jokainen saa ja pitääkin tuntea itsenä avokkaaksi aina tylsänäkin arkipäivänä. Vaikka suurimmallaosalla ihimistä ei ole varaa syödä sellaisissa paikoissa kuin Savoy, on arjen kesekellä järjestetty pieni Galmour aina muistamisen arvoinen asia.
  Työpäiväni jälkeen laitan roolivaatteitteni päälle Indiska-takkini, sekä äidiltä saamani kaulahuivin ja suuntaan kohti Alppilaa.
Aamula herään ja käyn ostamassa itselleni kahdella eurolla kimpun pinkkejä kukkia.